keskiviikko, 10. lokakuu 2012
Yhä täällä...
Nyt eletään taas niin epävarmoja aikoja terveyden/sairauden suhteen etten osaa oikein vielä kertoa varmaksi mitään. Sen verran voin mainita, että ahdistuksen aikoja ollaan eletty ja ei tämä epävarmuuskaan mukava tila ole. Tosin tähän on alkanut ikäväkseen jo vähän tottuakin ja pitäisi oppia elämäänkin tämän tunteen kanssa. Näin sanoi lääkärikin viimeksi, kun olin vastaanotolla.
Pahinta peläten, hyviä aikoja toivoen päivä kerrallaan eteenpäin. Enkelit kaverina
maanantai, 18. huhtikuu 2011
Ikärasismia sairaalassa
Taas tuli vietettyä kaksi pitkää päivää ja yötä sairaalassa kohtalotovereiden seurassa ja tämä saa välittömästi sormeni laulamaan blogin suuntaan. Valitettavasti tämä osasto ei osoittautunut poikkeukseksi siinä suhteessa, että jouduin kohtaamaan ahdistavaa ikärasismia iäkkäämpien vierustovereideni rinnalla.
Kun vielä sattuu omaamaan hoitajan taustat, ei halua "turhaan" tai edes kovin "pienestä" soittaa sitä hälytyskelloa, vaan silloin vasta, kun on oikea hätä. Jotenkin sitä ajattelisi, että tätä hiljaisuutta arvostettaisiin niin, että edes opiskelijat (joita osastolla oli monta) olisivat voineet hieman antaa ajastaan minulle muutenkin kuin vain mittaamalla verenpaineen, verensokerin tai jonkun muun muutaman sekunnin lukeman. Herää kysymys, miten lähihoitajia/sairaanhoitajia nykyään koulutetaan kohtaamaan potilas? Ottamaan kokonaisuutena huomioon vai erittelemään potilaan "sairauselämä" muusta elämästä?
Ymmärrän täysin sen, että iäkkäämmät ihmiset ovat usein heikompia ja tarvitsevat enemmän apua eri toiminnoissa (olenhan itse hoitanut myös vanhuksia). Kunnioitan ja arvostan iäkkäitä ihmisiä yli kaiken ja heidän elämänkokemuksistaan voisi jokainen ammentaa itselleen paljon hyvää. Silti ei tunnu osaston nuorimmasta potilaasta kovin mukavalta "ohi kävely" kierrolla. Hoitaja voisi laittaa itsensä potilaan tilalle ja miettiä, miltä tuntuu olla sen ikäisenä potilaana osastolla sisällä sairastamassa ikätovereiden eläessä ns. "normaalielämää". Tässä, kun tätä kirjoitusta kirjoittelen, tajuan samalla, että eipä tullut annettua palautetta. Taidanpa heti huomenna soittaa osastolle:)
Onneksi kohtasin osastolla yhden "enkelin", joka hymyllään, ymmärryksellään ja olemuksellaan antoi minulle suunnatonta lohtua. Harmi vain, että nimi ei jäänyt muistiin. Enkelin nimellä tuskin häntä enää tavoitan;)
tiistai, 11. tammikuu 2011
Lapseni...
Lämmin, pieni käsi isossa kädessä. Nukuttamisen hetki. Pienet, pyöreät silmät katsovat kysyvästi äitiä. Pyöreäsilmäinen poika on hädissään. Äitiin sattuu, äiti on väsynyt ja itkuinen. Olenko minä syypää siihen? Itkeekö äiti sitä, kun kiukuttelin enkä suostunut reippaasti syömään tai keräämään leluja? Hätä on kova ja purkautuu myös kyynelinä.
Äidin sydäntä särkee, särkee kovasti. Tuntuu, että se pakahtuu tuskasta ja työntyy rinnasta läpi. Sanoja on vaikea löytää. Suolaiset kyyneleet tipahtelevat pojan otsalle, kun äiti suukottaa häntä. Lopulta poika uskoo, ei ole hänen syynsä. Ei ole kenenkään syy, että äiti on kipeä. Kyyneltenkin takaa jaksaa rakastaa koko sydämensä pohjasta. Käsi viipyy kädessä tänä iltana pitkään. Mikään ei ole tärkeämpää kuin tämä hetki, rauhalliseen uneen vaipuminen.
Tilanteeseen sopiva runo löytyi "pöytälaatikosta":
LAPSENI
Lapseni, pienokaiseni,
iloinen ihmeeni.
Millä suojelisin sinua
kylmyydeltä.
Miten pelastaisin sinut
surulta.
Johdattaisin pois
kivun ja sairauden keskeltä.
Olet niin viaton,
niin herkkä ja haavoittuva.
Äidin kainalossa koet turvaa,
hellyyttä ja rakkautta.
Mutta myös sanatonta pelkoa
ja huolta tulevasta.
Kun katsot silmiini,
näen kuinka viisas olet.
Pieni mielesi on täynnä ajatuksia,
kysymyksiä, pelkoa.
Kysyt mielessäsi: Äiti,
milloin tämä suru loppuu?
Äiti, milloin olet taas iloinen
ja jaksat antaa itsesi meille kokonaan?
Vastaan sinulle suukottamalla poskelle,
silittämällä hiuksia ja lausumalla,
olet rakkain päällä maan.
Sitä, älä koskaan unhoita.
-omasta pöytälaatikosta-
keskiviikko, 11. elokuu 2010
Osumat siipiin
Kunpa voisin olla niin kuin ennen: vahvan, voimakkaan itsetunnon omaava nainen. Tiukasti tulevaisuuteen tähyävä, jalat maassa pitävä realistinen tämän päivän eläjä. Kun voisinkin unohtaa terveellä tavalla minulle sanotut ilkeät sanat, välinpitämättömyyden ja hylkäämisen tunteet.
Olen kuin lintu siivet levällään räpiköiden vaivalloisesti eteenpäin. Jokainen tahattomastikin sanottu ilkeä sana, välinpitämätön tuhahdus tai käsi, joka vedetään kädestäni pois tuntuu siltä, kuin lintua ammuttaisiin siipeen. Jokainen haava paranee hitaasti, mutta kun uusia syntyy, lentäminen käy yhä vaikeammaksi ja vaikeammaksi.
sunnuntai, 11. heinäkuu 2010
Musta mieli, mitä se on?
Mitä tarkoittaa, kun puhutaan, että mieli on musta? Monen kuulee tästä puhuvan, mutta moniko oikeasti tietää miltä se todella tuntuu? Minun on aina sanottu olevan iloinen ja optimistinen ihminen. Sitä kai olenkin, pohjimmiltani, perusluonteeltani. Silti olen joutunut oppimaan kantapään kautta, että ei se minunkaan optimismini haavoittumaton ole tai loputon ilon lähde. Kun märkää rättiä tarpeeksi usein "lyödään kasvoille", tuntuu se väistämättä myös minunlaisissa ihmisissä.
Tämän sairastelun aikana olen kovin monesti kuullut ihmisiltä ihmetteleviä kysymyksiä, että miten jaksat olla niin iloinen ja nauraa? Vastaus kuuluu näin: Nauran ja olen iloinen, koska sinä olet kanssani. Hymyilen, koska minun on juuri tällä hetkellä hyvä olla, kun en ole yksin. Kun lähdet ja laitat oven kiinni perässäsi, voi itku tulla samantien. Sitä paitsi elän myös muuta elämää kuin sairaan elämää. Muu elämä ei lakkaa olemasta, vaikka se aluksi diagnoosin saatua siltä tuntuikin. Silti pitää seuraavanakin aamuna laittaa lapsille murot lautaselle ja viedä hoitoon.
Masennus on salakavala riippakivi. Musta mieli iskee silloin, kun sitä vähiten odottaa. Silloin, kun sitä ei jaksaisi käsitellä, kun haluaisi vain nukkua, mutta ei voi. Silloin mikään ei tunnu niin hyvältä kuin ennen. Kaikki tuntuu lattealta ja väsyneeltä, hajuttomalta ja mauttomalta. Tuon olon haluaisi kiireellä pois, mutta kiirehtimällä se ei häviä. Sananlasku odottavan aika on pitkä, sopii hyvin tähän. Minä odotan edelleen.
Hankalimmalta tuntuu sopeutua siihen ajatukseen, että elämä on pysähtymistilassa ja itse en mahda sille asialle mitään. Voin vain sivusta katsoa, kun toiset jatkavat elämää ja samalla minusta tuntuu, kuin joku istuisi hartioideni päällä ja pitäisi minua väkisin paikoillaan. Samalla, kun pitäisi pysähtyä ja olla tässä hetkessä itsensä kanssa, tekisi mieli juosta, ottaa jalat alle ja karata koko tätä tilannetta. No, karkuun ei pääse. Sen olen jo hyväksynyt. Voin vain odottaa edelleen ja toivoa mustien pilvien väistymistä valkoisten tieltä