Ihanaa tehdä pitkästä aikaa matka, joka ei millään tavalla liity sairauteeni. Ei lääkärinkäyntiä eikä kuvauksia. Junamatka meni hyvin. Nautin sen vaivattomuudesta ja maisemien seurailusta. Puut, rakennukset, tiet vilisevät ohi. Olen siitä erikoinen ihminen, että kerkeän lyhyenkin junamatkan aikana kuvittelemaan ihmisiä elämineen eri talojen sisään, tiellä liikkuviin autoihin ja työpaikoille. Annan mielikuvituksen lentää omia matkojaan rajoittamatta ajatuksen virtaa. Mietin matkalla myös sitä, montako ihmistä kohtaa yhden junamatkan ja hotelliyöpymisen aikana. Normaaliarki kodin, päiväkodin ja kaupan välillä ei kovin montaa kohtaamista sisällä. Samat ihmiset, samat jutut toistuvat päivästä toiseen. Mökkihöperöityminen on ollut enemmän kuin lähellä monta kertaa.

Helsingissä koin ulkoisen uudestisyntymisen;) Uusi meikki, uudet hiukset, uusi kauniimpi minä peilissä. Tuntui, että uskalsi katsoa peiliin huokaisematta syvään, että voih mitkä mustat silmänaluset, oih mitkä silmäpussit, auts miten kalpea iho.Tämä hetki tuntui todella tärkeältä naiseuteni ja minäkuvani kannalta. Ihminen joka on pitkän aikaa ollut toisten ronkittavana, piikitettävänä ja syynättävänä, kokee jossain vaiheessa oman itsensä esineellistymisen. Minulla kyseinen vaihe taisi lopullisesti tulla esiin elokuisen ohutneulapunktion yhteydessä. Kun pitkä neula työnnetään haimaan suoraan vatsan läpi ilman puudutusta, voin sanoa, että ei tuntunut mukavalle! Ei auttanut yhtään lääkärin kommentit, että yhtä paljon se sattuu kuin puudutusneulan pistäminen, ei puuduteta. Hölmöyksissäni menin uskomaan lääkäriä ja koin niin tuskaiset hetket, että jos joskus vielä tuohon toimenpiteeseen joudun, olen jo valmiiksi kauhusta jäykkänä. Silloin tuntui väistämättä sille, että en ole enää edes potilas (saatika ihminen), vaan neulatyyny, johon lääkäri tuikkaa neulansa. Lääkäriä ei yhtään kiinnostanut lähimenneisyydessä tapahtunut leikkaus ja sen aiheuttamat kivut, puhumattakaan että olisi ottanut huomioon kokemani henkiset kärsimykset.

Helsingin reissulla tein myös tietoisen ratkaisun kertoa koko tarinani mitään säästelemättä. En häpeä sairastumistani ja toivon avoimuuteni palkitsevan joskus minut esim. kauan odotetun tukihenkilön ilmestymisenä.