Taas tuli vietettyä kaksi pitkää päivää ja yötä sairaalassa kohtalotovereiden seurassa ja tämä saa välittömästi sormeni laulamaan blogin suuntaan. Valitettavasti tämä osasto ei osoittautunut poikkeukseksi siinä suhteessa, että jouduin kohtaamaan ahdistavaa ikärasismia iäkkäämpien vierustovereideni rinnalla.

Kun vielä sattuu omaamaan hoitajan taustat, ei halua "turhaan" tai edes kovin "pienestä" soittaa sitä hälytyskelloa, vaan silloin vasta, kun on oikea hätä. Jotenkin sitä ajattelisi, että tätä hiljaisuutta arvostettaisiin niin, että edes opiskelijat (joita osastolla oli monta) olisivat voineet hieman antaa ajastaan minulle muutenkin kuin vain mittaamalla verenpaineen, verensokerin tai jonkun muun muutaman sekunnin lukeman. Herää kysymys, miten lähihoitajia/sairaanhoitajia nykyään koulutetaan kohtaamaan potilas? Ottamaan kokonaisuutena huomioon vai erittelemään potilaan "sairauselämä" muusta elämästä?

Ymmärrän täysin sen, että iäkkäämmät ihmiset ovat usein heikompia ja tarvitsevat enemmän apua eri toiminnoissa (olenhan itse hoitanut myös vanhuksia). Kunnioitan ja arvostan iäkkäitä ihmisiä yli kaiken ja heidän elämänkokemuksistaan voisi jokainen ammentaa itselleen paljon hyvää. Silti ei tunnu osaston nuorimmasta potilaasta kovin mukavalta "ohi kävely" kierrolla. Hoitaja voisi laittaa itsensä potilaan tilalle ja miettiä, miltä tuntuu olla sen ikäisenä potilaana osastolla sisällä sairastamassa ikätovereiden eläessä ns. "normaalielämää". Tässä, kun tätä kirjoitusta kirjoittelen, tajuan samalla, että eipä tullut annettua palautetta. Taidanpa heti huomenna soittaa osastolle:) 

Onneksi kohtasin osastolla yhden "enkelin", joka hymyllään, ymmärryksellään ja olemuksellaan antoi minulle suunnatonta lohtua. Harmi vain, että nimi ei jäänyt muistiin. Enkelin nimellä tuskin häntä enää tavoitan;)