Mitä tarkoittaa, kun puhutaan, että mieli on musta? Monen kuulee tästä puhuvan, mutta moniko oikeasti tietää miltä se todella tuntuu? Minun on aina sanottu olevan iloinen ja optimistinen ihminen. Sitä kai olenkin, pohjimmiltani, perusluonteeltani. Silti olen joutunut oppimaan kantapään kautta, että ei se minunkaan optimismini haavoittumaton ole tai loputon ilon lähde. Kun märkää rättiä tarpeeksi usein "lyödään kasvoille", tuntuu se väistämättä myös minunlaisissa ihmisissä.

Tämän sairastelun aikana olen kovin monesti kuullut ihmisiltä ihmetteleviä kysymyksiä, että miten jaksat olla niin iloinen ja nauraa? Vastaus kuuluu näin: Nauran ja olen iloinen, koska sinä olet kanssani. Hymyilen, koska minun on juuri tällä hetkellä hyvä olla, kun en ole yksin. Kun lähdet ja laitat oven kiinni perässäsi, voi itku tulla samantien. Sitä paitsi elän myös muuta elämää kuin sairaan elämää. Muu elämä ei lakkaa olemasta, vaikka se aluksi diagnoosin saatua siltä tuntuikin. Silti pitää seuraavanakin aamuna laittaa lapsille murot lautaselle ja viedä hoitoon.

Masennus on salakavala riippakivi. Musta mieli iskee silloin, kun sitä vähiten odottaa. Silloin, kun sitä ei jaksaisi käsitellä, kun haluaisi vain nukkua, mutta ei voi. Silloin mikään ei tunnu niin hyvältä kuin ennen. Kaikki tuntuu lattealta ja väsyneeltä, hajuttomalta ja mauttomalta. Tuon olon haluaisi kiireellä pois, mutta kiirehtimällä se ei häviä. Sananlasku odottavan aika on pitkä, sopii hyvin tähän. Minä odotan edelleen.

Hankalimmalta tuntuu sopeutua siihen ajatukseen, että elämä on pysähtymistilassa ja itse en mahda sille asialle mitään. Voin vain sivusta katsoa, kun toiset jatkavat elämää ja samalla minusta tuntuu, kuin joku istuisi hartioideni päällä ja pitäisi minua väkisin paikoillaan. Samalla, kun pitäisi pysähtyä ja olla tässä hetkessä itsensä kanssa, tekisi mieli juosta, ottaa jalat alle ja karata koko tätä tilannetta. No, karkuun ei pääse. Sen olen jo hyväksynyt. Voin vain odottaa edelleen ja toivoa mustien pilvien väistymistä valkoisten tieltä