Olen jo pitkään harkinnut oman blogin avaamista ja nyt sain sen vihdoin aikaiseksi! Ajatuksia pääkoppa pullollaan ja kirjoittaminen toimii terapeuttisena väylänä ja henkireikänä. Kukaties voin joskus lukea tekstejäni hyvillä mielin, onnellisena siitä, että olen selviytynyt pyörityksestä mahdollisimman terveenä ja hengissä!

Blogi sai alkunsa vakavasta sairastumisesta. Oma ja perheen elämä pysähtyi, vaikka muut jatkoivat ympärillä normaaliin tapaan. Tuntui hölmöltä katsella ympärilleen ja tajuta, että kaikki muu on ihan samoin kuin ennen, paitsi minä. Siltä se ainakin itsestä tuntui ja tuntuu edelleen. Päivät vaihtuivat, kuukaudet ja minun elämäni on pysähtynyt. Nyt kun mietin, niin osaan jo ajatella, että en ole ainut sairastunut ja moni muu ajattelee aivan samoin kuin minä. En ole yksin, vaikka se välillä siltä tuntuukin.

Sen olen ainakin tähän mennessä oppinut, että mitään ei saa pitää itsestäänselvyytenä. Ei sitä, että heräät rakkaasi vierestä aamuisin lämpöisestä pedistä. Ei sitä, että saat kokea lastesi juoksevan syliisi ja hukuttavan sinut suukkoihin. Ei sitä, että näet ylipäätään seuraavan aamun ja auringonnousun ja voit ajatella, että vielä ollaan täällä. Jokainen päivä, jokainen aamu on aarre ja lahja. Rakkaus on lahja.

Toinen tärkeä asia, josta en luovu, on toivo. Aina on toivoa, vaikka edessä näyttäisi kuinka mustalta hyvänsä. Perhe on toiminut minulle tärkeänä toivon muistuttajana. Lapset eivät anna juuttua murheeseen ja mies keksii päivittäin keinot, millä minut saa nauramaan. Ilman toivoa ei jaksaisi, siitä on pakko pitää kiinni.

Näillä eväillä mennään ja jatketaan!